Haluammeko oikeasti haavoittuvaisia johtajia?
Aikanaan rahoituksen opiskelijana kirjoitin inhimillisestä aiheesta kauppatieteilijöiden viikkolehteen – olisiko ollut ystävyydestä. Jälkikäteen minua nolotti: pitikö nyt mennä hempeilemään? Taisin saada myös lempeän ironista palautetta kirjoituksestani.
Nykyään teen organisaatiopsykologina töitä inhimillisyyden parissa, vaikka juureni ovat vankasti taloudessa. Tiedän kuitenkin, että inhimillisyyden ja tehokkuuden yhdistäminen ei ole helppoa, eikä puhuttele kaikkia yhtä paljon.
Haavoittuvuus, häpeän kohtaaminen, yhteenkuuluvuuden ja arvostuksen kaipuu, omien heikkouksien hyväksyminen, autenttinen johtaminen, psykologinen turvallisuus. Inspiroidutko vai haluaisitko mieluummin olla kuulematta?
Kannattaako heikkouksistaan kertoa?
Modernit johtamisen virtaukset ovat lämpimiä. Nordic Business Foruminkin lava oli inhimillisen haavoittuvuuden riemukulkue: Brené Brown, Adam Grant, Kim Scott, ja monet muut kertoivat omista vaikeista kokemuksistaan ja niistä kertyneistä opeista. Monet osallistujista odottivat juuri tätä, mutta käytäväkeskusteluissa kuuli myös sivulauseissa: …vaikuttaa, että kollegat ovat näistä innoissaan…
Media nostaa esille tarinoita, joissa johtajat kertovat vaikeuksistaan ja kasvamisestaan ihmisenä. Vastaavasti on tarinoita, joissa johtajat kertovat, että ei saa näyttää epävarmuuttaan, kykyjään ei pidä epäillä, yrittäjäksi ei kannata ryhtyä, jos normaali työaika kiinnostaa. …hyvä, jos joku kokee hyötyvänsä ammattiavusta…
Hämmentävää: Uskaltaako johtajana tai työntekijänä olla oma itsensä, kertoa, että nyt ei oikein tiedä, homma ei ole ihan hanskassa, työkyky ei ole 100%.
Organisaatiopsykologi Adam Grant pohtii artikkelissaan ” Unless You're Oprah, 'Be Yourself' Is Terrible Advice.” että menestyneet ja vaikutusvaltaiset ihmiset voivat kertoa inhimillisistä heikkouksistaan ilman haitallisia sosiaalisia seurauksia. Muut ottavat ison riskin, jos avaavat liikaa. Frendit -sarjassakin Chandler torui Rossia, joka avautui syvimmistä peloistaan: ”Share, not scare!”
Vaikuttaa tosin siltä, että usein menestyneet ja vaikutusvaltaisetkaan ihmiset eivät halua kertoa heikkouksistaan. Entä tarvitseeko?
Inhimillinen haavoittuvuus voimavarana
Tunnetun ja menestyvän rahasto- ja varainhoitoyhtiö Bridgewater Associatesin perustaja Ray Dahlio reflektoi Principles -kirjassaan avoimesti omia heikkouksiaan. Hän kertoo, että suurin osa ihmisistä on omien heikkouksiensa suhteen defensiivisiä, toivoo, että muut eivät huomaisi niitä, ja käyttää energiaansa heikkouksiensa piilottamiseen. Tämä on turhaa, ja heikentää oppimista työyhteisössä. Sen sijaan heikkouksiensa kanssa kannattaa oppia tulemaan toimeen, löytää rakentavia tapoja kiertää ja hyväksyä ne. Esim. pyytää apua muilta.
Brené Brown kuvaa haavoittuvuutta uskallukseksi kohdata epävarmuudet ja riskit myös tunnetasolla. Olisi kummallista, jos emme tuntisi pelkoa epävarmuuden edessä. Johtajan uskallus olla haavoittuva tukee yhteyden ja luottamuksen ylläpitämistä organisaatiossa. Teflon-pintaiseksi koettu johtaminen herättää epäluuloja.
Johtajille, jotka ovat huolissaan siitä, että alaiset huomaavat heidän heikkoutensa, Adam Grantilla on myös viesti: ”They already know it.”
Entä kannattaako omia heikkouksiaan pyrkiä kehittämään vahvuuksiksi?
Voimme kehittyä ja parantaa osaamistamme monissa asioissa, mutta se ei välttämättä ole helppoa, eikä aina kannattavaakaan. Kuitenkin usein ajattelemme, että pitäisi olla tässä ja tässäkin parempi, ja jos kovasti ponnistelen, niin onnistun.
Ray Dalio esittää Principles-kirjassaan neljä tapaa käsitellä heikkouksiamme:
Voit kieltää ne
Voit hyväksyä heikkoutesi ja työstää niitä kehittääksesi ne vahvuuksiksi
Voit hyväksyä heikkoutesi ja löytää keinoja niiden kiertämiseen
Tai voit muuttaa tavoitettasi
Otetaan esimerkiksi, että suuntavaistoni on melko heikko. En tiedä mistä se johtuu, enkö ole harjoittanut sitä riittävästi sopivassa herkkyysiässä, vai onko se vain ominaisuuteni. Kannattaisiko minun harjoittaa taitoa systemaattisesti, aloittaa esim. suunnistusharrastus? Valitettavasti olen kuullut ystävältä, että metsässä vaeltamisosaaminen kompassin kanssa, ei välttämättä laajene muille alueille, ja suuntavaisto pysyy kehnona. Tämä ei lisää motivaatiotani taidon kehittämiseen. En siis ota käyttöön keinoa numero 2.
Sen sijaan ennen Google maps -aikaa kysyin usein uusissa paikoissa neuvoa. Nyt teknologia on apuna, vaikka tykkään edelleen kysyä myös neuvoa. Lähes poikkeuksetta löydän oikeisiin paikkoihin oikeaan aikaan. Olen hyödyntänyt siis keinoa numero 3.
Suuntavaisto esimerkki tuntuu kohtuullisen turvalliselta. Sille olemme monesti kollegoiden ja ystävien kanssa nauraneet. Mutta heikkoutemme voivat olla myös sellaisia, jotka herättävät häpeää ja epäonnistumisen kokemuksia. Niitä ei halua muille kertoa. Tämä on myös syy, miksi saatamme pyrkiä kieltämään ne, myös itseltämme.
Käytämme silloin keinoa 1, joka on huonoin vaihtoehto. Ongelma tulee siinä, että törmäilemme heikkouksiimme kuitenkin jatkuvasti. Joskus tarvitsemme palautetta muilta, jotta tunnistamme heikkoutemme ja voimme päättää miten niiden kanssa toimimme.
Heikkoutemme eivät yleensä estä meitä saavuttamasta meille tärkeitä tavoitteita, vaan se, että emme ole löytäneet rakentavaa tapaa toimia niiden kanssa. Ja on myös hyvä välillä tarkastella tavoitteitaan ja pohtia onko niitä tarpeen muuttaa (keino 4).
Lähteet:
Unless You’re Oprah, Be Yourself’ Is Terrible Advice (Adam Grant, 2016)
Principles (Ray Dalio, 2017)
Nordic Business Forum speeches (25.-26.9.2024)
Friends (kausi 3)